tiistai 9. joulukuuta 2008

Hengissä vielä

Minä nimittäin. Iskipä tosi raju pöpö viimekuun lopulla. Jo kolmatta viikkoa sairaslomalla ja nyt tuli lääkäriltä puhekieltoa. Tuli yskittyä keuhkot lähes pihalle ja sen seurauksena meni äänikin. Maailmanmenoakaan en ole juuri jaksanut seurata. Mutta nyt alkaa voimat pikkuhiljaa palautua.

Lunta on tullut ja mennyt ja taas on maa valkeana. Kestäisipä loppuvuoden ja saisimme valkean Joulun. Voi sitä riemua, mitä pojallani oli ensimmäisen lumimyräkän jälkeen. Lumilinnankin hän sai aherrettua, mutta siitä ei ole enää mitään jäljellä, muisto vain. Kuten minunkin lapsena tekemistäni lumilinnoista.

Nuo lapsuuden muistot etenkin talvista, jolloin lunta tuntui aina olevan metritolkulla, ovat edelleen kirkkaina mielessäni. Kesät olivat aina lämpimiä ja sadepäivätkin tarjosivat innostavia puuhia. Tosin vesiheinän kitkeminen ei koskaan kuulunut suosikkihommiini.

Lapsuus on ihmisen tärkeintä aikaa. Silloin luodaan pohja myöhemmälle elämälle. Lapsuus kestää vain hetken ihmisen elämästä ja meidän aikuisten on tajuttava antaa aikaamme lapsille silloin. Nämä laatuaikaa tarjoavat uraohjukset eivät tajua edes omaa hyväänsä puhumattakaan lapsen edusta. Aikuisen on oltava lapsen elämässä läsnä koko ajan. Se ei tarkoita sitä, että kyhjötät vieressä aina, vaan olet tarvittaessa auttamassa, opastamassa, vastaamassa tai vaikka vaan turvallisena sylinä, johon leikin lomassa on mukava istahtaa. Nämä tunteet, jotka lapsille toimillamme luomme, säilyvät heidän muistissaan lopun elämän.

Hyvää Joulua ja parempaa Uutta Vuotta!